NÄITÄ PYÖRÄRETKIÄ.....

Fillarista oli sitten ne rengaspaineet fixattu, joten ei muutaku satulaan.

Mulla oli tuttavapariskunta hoodeilla, joten oli niinku jokin määränpää ja tarkotus tälle reissulle. Google Mapsista kattelin reittiä ja homma selvä. Eihän tästä ole kun vartin reissu ja vaikka hiljalleen menisin, niin korkeintaan puoltuntia. Hattu päähän, vesipullo kainaloon ja polkemaan. Alku 200 metriä meni ihan suunnitelmien mukaan ja sitten se homma niinku taas oli reisillä. Mulla oli siis se kartta ja reitti puhelimessa auki ja....... ei sitä voi pitää kädessä, kun on kyseessä maastopyörä, niin sehän oli sitten kassissa. Ja missä oli kassi? Selässä..... Täähän meni sitten ku strömsössä, vai miten se mahto......

Siis pysähdys, puhelin esiin, kato karttaa, puhelin takas kassiin, pyöräile 100 metriä, pysähdys, puhelin esiin, kato karttaa, ...... TÄÄ EI VOI OLLA TODELLISTA! Siis tään matkan oli tarkotus kestää vartin, olla alle kolme kilsaa ja "ihan suora reitti". Taas päästään tähän meikeläisen pähkinänkuoreen.....

Ja maasto oli pelkkää "autiomaata", siis ei mitään mikä olis kasvanu yli polven korkeuden, siis ei mitään helpotusta varjosta. Lämpötila alko hipomaan jo 40-50 astetta, olihan jo päivän pahin helle menossa. No, onneks oli vettä matkassa. Ja sitten tää täti olikin jo eksyksissä. Miten voi eksyä aavikolla? Joo, minä voin! Yhtäkkiä vaan huomasi olevani jonkin sairaalan vieressä. Mitä, mitä, ei tässä pitäny mitään sairaalaa olla matkan varrella, hmm... onks tää joku enne...
Siis se kartta esiin sieltä kassista ja, kappas vaan, olihan siinä sairaala merkittynä. Tosin se oli aivan päinvastaisessa suunnassa mihin ite olin menossa. Ja ei muutaku uukkarit, ja polkemaan. Vihdoin alko suunta hahmottua ja annoin palaa. Sitä tärinää ja vatkaamista, huh-huh, sanon minä. Ja kädet hikoili ja siitä jarruttamisessa ei sitten meinannu tulla mitään. Tässä modernissa pelissä oli tietysti sellaset jarrut, mitä hoidettiin käsivoimin. Ei meinannu voimia riittää.

No vihdoin alko olla sellasta maisemaa, missä oli tarkotus määränpään olla. Ja ei muutaku vielä hetkeks eksymään kapeille kaduille, enneku löysin hotellin missä meijän oli tarkotus tavata. No tähän vartin pyöräretken olikin menny sitten tunti. Siis TUNTI! Eipä haitannu, oli siis aika olusille ja jos toisillekkin. Kolmannen kohdalla oli pakko sanoa ei kiitos, meinas mennä nuppiin, ja meniki pikkasen. Ajattelin siinä samalla kotimatkaa. Ei tuu mitään hönössä. 

Reipas parituntinen siinä meni tyyppien kanssa turistessa ja olikin aika kotimatkaan. Samoissa merkeissä mentiin, siis eksyessä, vaikka tällä kertaa välttelin sitä aavikkoa. Voi sitä kaupungissa kaduillakin mennä harhaan.... Vihdoin kotona ja se oli totaalisen syväänhuokauksen paikka, puuust!

Meni päivä toipuessa.

Sitten olikin vuorossa seuraava etappi. Kauppareissu "läheiseen" markettiin ja ruokaostoksille.

Ei sinne, kartan mukaan mikään matkakaan ollu, vaivaset pari kilsaa. Näitä matkojaan meikkä kotisilla kävelee ja polkee melkeen päivittäin. Pienenä erona on tietysti lämpötila ja kosteusprosentti, että miten sitä jaksaa veivata. Päätin jaksaa.

Ja taas mentiin siihen alamäkeen. Alko nyt vasta hahmottua, että millä kukkulalla tässä oikeen asutaan. 

Ja tietysti sama matka takas ylämäkeen...... Ei hätää, meen rauhassa.....

Ihana tuulenvire ja laskettelu, ei tarvinnu polkea ja tuuli viilensi, kunnes totuus iski. Pääsin tasaselle missä ei tosiaan ollu tietoakaan mistään varjosta tai tuulenvireestä, alko olla tuskaa. Ja se oli vasta etunimi sille piinalle. Ei tullu kuuloonkaan, että olisin menny sinne kaupalle, mihin oli se pari kilsaa! Bongasin yhden pienen kaupan ja ei muutaku sinne ja vikkelään. Saihan sieltä tietysti kaikkea mitä isommassakin putiikissa, valikoima vaan oli tavallisen suppea. Ei haitannu, siellä oli ilmastointi ja olosuhteet huomioon ottaen, ostosten teko kesti aika kauan. Siis niin kauan kun kesti kylmentää kroppaa kotimatkaa varten. Ja sitten vaan kassi olalle ja matkaan. Henkeä piti vetää jossain puolessa matkassa ja sitten ei ollutkaan itku kaukana. Puhisin ja puuskutin kauppakassi olalla ja hiki roiskuen ja itku kurkussa kohti kukkulan huippua. Selvittiin siitä vihdoin, mutta kauppakäynnit hoidetaan kyllä tästä lähtien bussilla!

Sitten olikin jo vuorossa kauan odotettu perjantai ja Suuret maalaismarkkinat. Sinne ei sitten ollukkaan mikään matka. Kartta näytti vaivasta kilsaa. Niinpä niin, näytti taas, mitä näytti. 

No sitten vaan fillarin selkään ja aavikkoa polkemaan. Ja taas mentiin alamäkeä että heikkoa hirvitti. 

Päätin jo lähtiessä, että jos nyt menee hetkekskään, edes aavistuksen verran, reisille, niin se oli sitten siinä tää fillarointi. Annoin siis itelleni vielä yhden mahdollisuuden. Turhaan..... Mä oon oikeesti ihan puupää tämän menemiseni kanssa. Miten mä oon kaikki nää vuodet pärjänny ja osannu suunnistaa mun kaikilla matkoilla???? 

Alku näytti kyllä kovinkin lupaavalta. Laskettelin tapani mukaan alamäkeen ja kokoajan oli tavallaan näköyhteys siihen markkinapaikkaan. Pientä hakua oli "valtatien" ylityspaikan kanssa, mutta sitä ei laskettu sähläämiseks. Vihdoin melkosen suorilla oltiin markkinapaikalla.

Siinä kohtaa alkokin olla taas jo tunteet pikkasen pinnassa. Paikka oli niillä keleillä täys hornan kattila! Pelotti jo vähän lähteä sinne kojukujille. Ei juurikaan ollu varjon paikkoja ja niissä parissa harvassa välipalapaikassa oli kaikki istumapaikat varattuja tai auringossa. Tuossa on pikkasen filminpätkää sieltä humusta. Ei ole omaa tuotantoa, vaan lainattua materiaalia. 

Yritin minä kovinkin urheasti katella sinne ja vään tänne, mutta heikkoa oli. Sen verran että sain ostettua pikkasen juustoa ja oliiveja ja kapriksia ja vielä poislähteissä otin kojusta grillatun broiskun ja pikkasen grillattuja ribbsejä mukaan. 

Tuossa on se "kanakoju" mistä siipiveikko lähti mukaan.

Tämä olikin sitten tasan SE viiminen pyöräretki näissä "luciferin" helteissä. Tästä eteenpäin matkoja taitettiin ainoastaan ilmastoiduilla busseilla.

Sotaratsu lähti teloille, vaikkakin jonkun aikaa parkkeerasikin keskellä olkkarin lattiaa.... Kuvakin on ihan tuskanhiessä alhaalta......